Jossakin mutien pohjilla on käyty.. hitaasti lähden nousemaan. Tänään tuntuu jo paremmalta. Väsymys on käynyt äärimmillään.. itse syytöksiä, riittämättömyyttä. Vain minä voin itseäni auttaa.. ylpeyttä ei ole vieläkään nujerrettu. Siksi uskonkin tätä koulua nyt käyväni. Nöyryyttä tyttäreni, nöyryyttä!

Minun on vaan tunnustettava tässä, mitä en ääneen tohdi sanoa, että minulla on mennyt huonosti itseni kanssa ja tovin aikaa! Olisi oltava itselleen armeliaampi. Vaadin utopistisia asioita itseltäni. Taisin olla jo jyrkänteen reunalla. Vasta nyt todella tajuan missä kävin. Ja siitä alas olisi ollut lopullinen matka. Varmaan jonkinlainen jälkipuinti tässä on nyt alkanut. Kriisi syventyi ja siitä selvisin ja sitten vasta todella tajuan, mitä on tapahtunut. Pohdin yhä että olenko vieläkään pinnalla?  Näen usein unta luistinradasta.. liukas pinta pelottaa koska se ei ole hallittavissa. Se vaan vie jalat alta ja minne tahtoo.. Toivottavasti jalkojeni alla on nyt pitävä maa. Perusta jolle voi taas alkaa rakentaa!