Kiitos taivaan Isälle siitä että täällä taas porskutetaan!

Joulun evästykset on viimein takana!

Näin oudon unen kyllin syöneenä:

"Minulle ojennettiin töissä suojain kasvoilleni. Virus oli levinnyt. Piti miettiä miten selvitään ja mitä vielä voi etsiä syötäväksi.. ja kuinka pitkäksi aikaa ja mistä? Löysin jättimäisen perunasäkin. Ihmisiä oli sairastunut. Virui kuolleena ja kuolemaisillaan taloissa ja kaduillakin.. viimeisillään olivat hakeutuneet hakemaan apua. Ihmiset eivät välittäneet kuin itsestään. Apua ei annettu. En edes minä osannut murehtia kuin lähimmäisistäni. Eivätkö nämä kaikki olleet lähimmäisiäni? Voinko vain kääntää selkäni? Lemmikit olivat kuolleet, jopa krokotiileja oli kuollut joten kyseessä oli maailman laajuiden epidemia.. pandemia. Yritin soittaa lähimmäisilleni, eivät vastanneet. Soitin ja soitin. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi avustamaan. En ollut sairastunut, vielä."

Heräsin ja olin järkyttynyt. Syön vähemmän jouluruokaa ensivuonna!

" Mä silmät luon ylös taivaisiin ja yhteen käteni liitän. Sua Herra ystävä lapsien, nyt hartain mielin mä kiitän. Sua riemullista on ylistää ja mielläni sen teenkin, ei sulta pieninkään unhoon jää, vaan katsot myös vähäiseenkin."

"Voi kiitos lahjoista joita suot, niin paljon hyvyyttä riittää, ja aina iloa uutta luot, en osaa kaikesta kiittää!Mä taimi olen sun tarhassas, ja varten taivasta luotu, sun armollisehen huomahas, jo syntymästäni suotu. Mua suojaa sä isä armoinen, sun henkes voimalla vielä, ja tieni johdata taivaaseen, iäiseen elohon siellä."

Taivainen isä on Jumala mutta myös oma rakas isäni on siellä tai oikeastaan täällä.. koska uskon, että taivas on kaikkialla ja meissä, sielussamme. Valoa joka loistaa meissä ja joka voi hiipua mutta ei koskaan sammua täysin. Kai minä lauloin teille molemmille! Isä minulla on hirmuinen ikävä sinua ja usein suuri suru. Mutta tänään te molemmat annoitte minulle voimaa! Samulikin on mennyt tekemään hyvän veisun :)

Olen ihan tavallinen arkiuskovainen, kun joku sitä saattaa tämän jälkeen pohtia. Arjen uskonto puhuu puissa ja auringossa, tuulen henkäyksessä ja vastauksissa rukouksiimme, unissa kuiskaten. Illalla liitän käteni yhteen ja tänään kiitän kun olen jaksanut hengittää. Nyt tuntuu, että asiat menee parempaan päin. Paljon parempaan!

Kaikkea tämä blogi saakaan aikaan.. ulottuvuudet avartuvat!

Minun on vaan tunnustettava tässä, mitä en ääneen tohdi sanoa, että minulla on mennyt huonosti itseni kanssa ja tovin aikaa! Olisi oltava itselleen armeliaampi. Vaadin utopistisia asioita itseltäni. Taisin olla jo jyrkänteen reunalla. Vasta nyt todella tajuan missä kävin. Ja siitä alas olisi ollut lopullinen matka. Varmaan jonkinlainen jälkipuinti tässä on nyt alkanut. Kriisi syventyi ja siitä selvisin ja sitten vasta todella tajuan, mitä on tapahtunut. Pohdin yhä että olenko vieläkään pinnalla?  Näen usein unta luistinradasta.. liukas pinta pelottaa koska se ei ole hallittavissa. Se vaan vie jalat alta ja minne tahtoo.. Toivottavasti jalkojeni alla on nyt pitävä maa. Perusta jolle voi taas alkaa rakentaa!